Grand-Popossa – maalissa

Tämä paikka on kyllä ihan tuppukylä, sitä hieman ihmeteltiin miksi trail päättyy tänne. On tässä jotakin kylääkin, nauhamaista ja hajanaista asutusta. Asumme kohtalaisen mukavassa hotellissa, tämä ei ole mikään turistihotelli, mutta vaatimaton ja viihtyisä.

Olo on helpottunut. Koko viime viikko oli helppo, vaikka tiet olivat huonoja. On ajettu ilman fyysistä työntekoa. Vain yksi henkilö on keskeyttänyt silloin alkumatkasta, muuten kaikki ovat perillä ja kohtalaisessa kunnossa. Yksi auto sanoi loppumatkasta itsensä irti ja se hinattiin perille.

Tulimme eilen tänne Grand-Popoon ja pysähdyimme tullessa jonkinlaisen julkisen rakennuksen pihaan, olisiko ollut jokin koulu. Yhtäkkiä siinä pidettiin paljon ranskankielisiä puheita. Meitä oli vastassa viisi suomalaista. Täällä toimii suomalais-afrikkalainen seura, joka oli kuullut että Sitikka-kolonna päättää trailinsa tänne. Olivat tulleet vastaan. Yhdellä heistä on Rätti-Sitikka, ja hän oli arvellut että kai trailissa joku suomalainenkin on mukana. Mukavia ihmisiä. Nämä olivat nuoria taiteilijoita, jotka ovat pari kuukautta kerrallaan täällä apurahan turvin.

Mitään koordinoidumpaa ei ollut perilletulon juhlimiseksi. Siinä “koululla” tullessa saatiin vähän snacksia - mikroskooppisen pieni pizzanpala, sitten hotellille. Päivällinen oli riisiä ja kanaa tai lammasta, ei erityistä juhlaruokaa, ihan vaatimatonta.
Tänään jaettiin palkinnot ja otettiin valokuvat, kohta on päivällisen aika. Me sijoituimme loppupään kieppeille, 16:nneksi. Emme tehneet kovin hyvin kaikkia tehtäviä, kun tuo ranska ei oikein taivu. Ei saatu miinuspisteitä mutta ei plussiakaan.

Edellisenä yönä käytiin matkan varrella Abomeyssä, joka on entisen Beninin, Dahomeyn, pääkaupunki. Se alue on woodoo-uskonnon syntysijoja. Ympäristö oli kiva. Kävimme jossakin syrjäseudulla seuraamassa myös woodoo-menoja. Mopot toimittivat taksin virkaa, ja siinä mentiin mopon takaritsillä takamaille. Fiilis oli kyllä autenttinen. Jos olisi ollut yksin, olisi pelottanut, mutta kun isolla joukolla mentiin, oli hauskaa.

Woodoomenot olivat kesynoloista odotuksiin nähden, lähinnä musiikkia ja tanssimista ja mörköasuisia ihmisiä. Odotin enemmän katkaistuja kauloja ja kananreisiä ja sen sellaisia uhrimerkkejä, mutta sellaista ei näkynyt. Enkä löytänyt mistään woodoo-nukkeja, vaikka etsin; nukkerituaalit eivät kuulu alkuperäisuskontoon, nekin ovat muiden keksimää legendaa. Musiikki, tanssi ja woodooasut edustavat alkuperäistä uskontoa. Woodoo on täällä Beninissä melkoisen voimakas valtauskonto.
Juhan kanssa sooloiltiin hieman, ajoimme Togon puolelle, ja huomasimme että ei siellä erilaista ollut. Kristinusko on siellä kovempi sana kuin täällä. Togon-vierailu jäi pistäytymiseksi, sillä rajalla häslättiin noin puolitoista tuntia per suunta.

Huomenna on meno pääkaupunkiin. Siellä otetaan Trailin ryhmäkuva. Viimeinen yö vietetään Sheraton-hotellissa, sitten pakataan autot laivaan ja lähdetään sunnuntai-iltana myöhään lentäen kohti Eurooppaa. Lontoosta lennetään sitten Ryanairilla Suomeen. Autot tulevat Eurooppaan tammikuun toisella viikolla, jos laiva lähtee tämänhetkisen tiedon mukaan.

Tapasimme erään kolmikymppisen belgialaisen, joka oli ensimmäisellä seikkailumatkallaan ja mietti kovasti miltähän tuntuu palata kotiin sellaisen kokemuksen jälkeen – niin erilaista on kaikki ollut. -Minusta on mukava tulla kotiin. Kaikki on mennyt hyvin mutta mukava on lähteä.

“Matkat ovat aina sopivan mittaisia.”
Oma mottoni - pitää paikkansa.
- - - -

Here we are – in Grand-Popo, at the destination

This place is quite miserable, we wondered why the trail ends here. Some kind of a village there is, houses here and there along the coast. We are living now in a passable hotel; it's not any tourist hotel but pleasant and modest.

The feelings are relieved. All the last week was easy, even though the roads were bad. We have driven without any physical effort. All the teams and cars are at their destination, in quite good condition. Only one man had to stop on the first part on the trail, and one car broke down in the last part and it was towed to the destination.

Yesterday, we came here to Grand-Popo, and stopped in the yard of a public building, a school maybe. Suddenly there were lots of speeches in French. We were gladly surprised when we met five Finns waiting for us. They had heard about the Trail finishing in Grand-Popo, and thought that there must be at least one Finn among the Sitikka-trailers. Those people were young Finnish artists who are working with a stipend for five months at a time, in the Finnish-African society. Nice people, indeed.

There have not been any coordinated activities because of the end of the Trail. We got some snacks when stopping at the "school" – a microscopic bit of pizza, then to the hotel. The supper was rice and lamb or chicken, nothing 'feasty', just trivial.
Today we got the prizes and they took the photos. Soon we will have a dinner. Our ranking was 16th. We did not performed well in the given tasks, because of the lack of French. We got no minus points but no plus points either.

The night before, along the way, we visited Abomey, which is the capital city of Dahomey, previously Benin. This region is the birthplace of the native religion of Benin, voodoo. The environment was really nice. We drove on the back racks of the mopeds, which served as the taxis there, somewhere to the backwoods to participate in the voodoo rite. Feelings were really authentic - being alone driving on the moped rack in the dark it would have been scary, but with mates it was just fun.

My expectations about the voodoo rite were a bit different from the way it turned out. There were not any cut necks or chicken legs or any bloody thingies, nor any voodoo puppets – I tried to find some. These things people have just imagined to be a part of the voodoo rites. The music and dancing in the bugbear clothing is what we experienced, and that is the real thing.

With Juha we did a solo activity and drove to Togo. It was a real popping-out trip, because we had such a fuss in crossing the frontier in both directions. It was just similar in Togo, only that Christianity seemed to be stronger there than in Benin.

Tomorrow we will drive to the capital city. There they will take the group photo of the Trail. We shall stay overnight in the Sheraton hotel. Then we will pack the Sitikkas into the ship and start homeward bound in the evening on Sunday.

As I said on Tuesday - "The extent of the journey is always suitable" – my motto, that's a fact.

Nyt ollaan maalimaassa

Olemme ajaneet äskeisinä päivinä vain pieniä päivämatkoja, kulkeneet ristiin rastiin Pohjois-Beniniä. Nyt leireilemme keskibeniniläisen sivilisaation alueella, melkoisen tiheässä metsässä. Metsä on viidakkomaista. Etsiydyin tänne pienelle aukealle saadakseni puhelinkontaktin.

Pohjois-Beninissä ajettiin, mutta käytiin myös hyväntekeväisyysjutuissa. Vierailimme mm. yhdessä koulussa, ja se oli kertakaikkinen kokemus. Jos tenavat ovat hulluja muutenkin, niin tässä koulussa vasta sanoinkuvaamatonta oli! Mukulat juoksivat ja hyppivät ja kiipesivät toistensa päälle innoissaan ihan hulluina, lauloivat ja soittivat ja nauroivat ja intoilivat. Jokaisen sanan minkä sanoimme he huusivat kuorossa kaikuna. Se oli aivan käsittämätöntä menoa, en ole ennen nähnyt enkä kokenut.


Nyt on jo nähty muitakin eläimiä kuin kotieläinvuohia. Krokotiilejä, virtahepoja, antilooppeja ja apinoita. Yksi Sitikka oli saanut seuraa norsusta. Se oli lähtenyt ärsyyntyneenä kävelemään auton perässä ja jonkin matkan päästä alkanut hyökätä juosten. Siinä olivat norsun kanssa juosseet kilpaa.
Kuumaa on, tosi kuumaa, ja kosteaa, suunnattoman kosteaa. On viidakkomainen tuntu. Standardilämpötila on 30 – 40° C, ei tosiaan ole kylmästä tietoa kuten alkumatkalla. -Sunnuntaina voin huonosti, olin kai saanut jonkinlaisen auringonpistoksen. Nukuin kokonaisen päivän ja tilanne parani sillä kuntoon.

Climate Benin is tropical; hot and humid in south; semiarid (quite dry) in north. Overall, the dry season runs from November to April, and a rainy season from the end of April through September. The mean temperature is near 80 degrees.

Meitä kehotettiin panemaan täällä päälle umpinaiset kengät ja pitkälahkeiset housut , siispä jotain pistovaaroja voi luonnossa olla. Jos jotakin vaaraa on, se on luonnosta. Muuten vaarat ovat vähäisiä, esimerkiksi varkauksista ei ole mitään pelkoa.

Autot ovat olleet tosi kovilla täällä – tähän kovien iskujen arkeen ei sovi kukaan auton vaalija, sen verran rajua on ajo välillä. Täällä ajetaan ihan pikkuteitä pitkin, niissä on vain yksi renkaanjälki, autoilla ei näillä teillä ajeta. Maasto on kuivaa ja pitävää, mutta tie äärimmäisen kapea. Saa miettiä tarkoin miten Sitikkansa pyörät ohjaa ettei tule vahinkoa. Trail on toteutettu jo neljättä kertaa, joten reitinvalinnat ovat upeat ja onnistuneet. Joku mittarimato on nämä tutkinut ja määritellyt, tosi hienosti valittu reitit. Me ajamme täällä ihan ihmisten pihoilla ja pelloilla, jossa kuljetaan korkeintaan mopolla. Ja joka puolella vastaanotto on yhtä iloinen ja hymyilevä. Me ollaan kuin joitakin hyväntahdon lähettiläitä ☺ Sitikka on siitäkin hyvä ralliauto, että sillä pääsee lähelle ihmisiä toisin kuin joillakin muilla autopeleillä. Nämä beniniläisethän jo osaavat odottaa tätä sitikkakarnevaalia, kun kolme kertaa ovat jo sen nähneet.

–Oho, mikäs mopokolonna tuossa menee ohi? NIitä on ainakin viisikymmentä ja lisää vain tulee ja tulee?

Liikenne on täällä yleisholtitonta. Jos kaksi autoa ajaa yhtäaikaa samalla tiellä, ne todennäköisesti osuvat yhteen. Täällä on paljon enemmän liikennettä kuin esimerkiksi Malissa tai Burkina Fasossa. Siellä muutenkin asujaimistoa oli näkyvissä vähän, täällä taas on paljon väkeä ja myös liikennettä. Olemme Beninissä jo isomman sivilisaation ja sivistyksen piirissä.

Alkaa jo tuntua, että trail on päättymässä. Saa päättyäkin. Kyllä ajamisesta on saanut jo kyllikseen. On ollut hienoa ja kiinnostavaa koko trailin ajan, maisemat ovat muuttuneet äärimmäisyydestä toiseen ihan viikottain. Mutta on mukavaa ettei enää ole hiekassa ajoa, siihen ehti kyllästyä – hiekka tietää sitä että siihen jää ihan varmasti jumiin. Malissa ylitettiin yksi joki, muuten on ollut hiekkaista ja savannimaista.

Nyt on jäljellä periaatteessa vain kaksi oikeata ajopäivää. Nyt ei ole tiedossa, tuleeko vastaan suoalueita vai onko maasto tällaista kiinteää tästä eteenkinpäin.
Ylihuomenna olemme jo Beninin etelärannikolla, siellä enää fiestat ja pääkaupungissa käynti, sitten lentokoneella kotiin. –En lähtisi missään tapauksessa ajamalla takaisin. Sen verran on ajokiintiö täyttynyt. Tämä on ihan tuttu psykologinen tunne tällaisten matkojen loppupuolella – alkaa riittää tällä kertaa, ja lähtee mielellään lentämällä takaisin. Perjantaina viimeinen raportti.

- - - -

Now in Benin – the Goal land

We have driven only short daily legs during the past few days, zigzagging in the Northern Benin. There we also had some charity events to take part in. A visit to a local school was something I'll never forget. If the children were mad keen everywhere we drove, this experience was just unspeakable. They ran and danced, bobbed over each other, quite crazy, they sang and talked and laughed. Every word we said they repeated yelling… The run was absolutely incomprehensible!

We are camping in the Middle Benin's woodland, it is quite a jungle forest here, tight and humid. We have now seen some other animals than just goats – crocodiles, apes, hippos and antelopes. One Sitikka-Team had got an elephant as company. The angry animal had started to walk after their car, and a bit later broke suddenly into a run. They had had a real race there with the elephant.

It's hot, extremely hot and humid, huge humidity – as if you were in a jungle :). The temperature is 30° - 40°C, not a sign of the coldness that we had at the beginning of the trail. On Sunday I felt bad, I had kind of heatstroke I think. Sleeping the whole day helped me to recover.

They told us to wear closed shoes and long trousers now. There might be some risk of getting a bite from some small animal on the ground. If there are some dangers, they are in nature. Otherwise, it is harmless to go and walk everywhere, no thieves, not that kind of fear at all.

The route maker of the Trail has done an excellent job. He has been a real measuring worm. We are driving here on very narrow paths, in real terrain and not on the main roads. There is only one tyre print on the 'road', they drive at most by mopeds on them. We need to be very careful when steering our Sitikka on the huge narrow paths. We drive through the yards and fields of the people and get very close to them. Everywhere the people seem to feel happy about us. This trail has been used three times before, and the people are already used to the "Sitikka carnival".

-Oh, what ever is that moped column? At least 50 mopeds are driving there and more and more are coming…

The traffic here is just reckless. If there are two cars on the road simultaneously, they will surely strike. There is much more traffic here than in for example Mali or Burkina Faso. Of course there are many more inhabitants, too. We are now among a more extensive civilization than in the Sahara countries.

The trail is turning to its ending, we have only two driving days left. That is good. I have driven enough, and will come back home gladly by plane. Under no circumstances would I start to drive back. It is kind of a psychological sense that when you are getting to the end, everything has just been enough. And I am totally finished with driving in the sand. It is guaranteed that you will be stuck in it when you start.

The trail has been very interesting. The landscape has changed enormously week by week. Tomorrow, we are going to the Southern coast of Benin – there we will have the Fiesta and then drive on to the capital city. On Friday, the last report!

Terveisiä Burkinasta

Djennestä ajoimme lyhyen matkan Dogonien alueelle, jossa vietimme kaksi päivää kulttuuriasioissa. Dogonissa asuu 300 000 ihmistä kallioseinämään kaivetuissa asumuksissa. Kallioseinä on 200 kilometrin levyinen ja 200 – 300 metriä korkea. Koko kallioalue on käytössä. Olennaisinta on, että tämä merkillinen asuinalue on hyvin säilynyt, sillä sinne on joltisenkin vaikea päästä.
Kallioseinämällä on asuntoja kolmessa kerroksessa. Tavanomaiset asumukset ovat alinna, seuraavassa kerroksessa asuvat naiset kun heillä on kuukautiset, ja ylimpään kerrokseen viedään kuolleet. Elämä ja meno on kovin alkukantaista, mutta kosketus ulkomaailmaan kuitenkin on, turistien vuoksi.

Meidän kenttäkeittiömme yleensä hankkii muona-ainekset paikallisesti, joten ainakin afrikkalaisista aineksista tehtyä ruokaa on saatu. Dogonissa meille valmistettiin ruokaa alkuperäisväestön voimin. Dogonit lahtasivat kolme vuohta. Ne roikotettiin puihin kaulastaan, dogonit avasivat kurkun ja panivat elukat paloiksi sukkelasti varttitunnissa. Ruuaksi laittaminen kestikin sitten kauemmin, ainakin kolme tuntia eli hyvin afrikkalaiseen tapaan. Siinä oli vuohta pieninä paloina, hieman curryntyyppinen paksu kastike ja lisukkeeksi perunoita.

Täällä on äärettömän köyhää kaikkialla. Jos haluaa tuntea pistoja sydämessään ihmisten köyhyyden vuoksi, kannattaa tulla käymään täällä. Mutta kaikki ovat kuitenkin hirvittävän iloisia. Vastaantulevat naisetkin jotka kantavat isoja ruukkuja päänsä päällä, hymyilevät kun näkevät Sitikat. -Täällä Burkina Fasossa tenavat eivät ole onneksi yhtä innokkaita tekemään tuttavuutta kuin Malissa; siellä ne olivat kuin kärpäset joka paikassa…

Alue on savannimaista. Täällä Sahelin alueella kasvaa jotain - matalia pensaita ja ruohoa. Saharan levittäytyminen näkyy, hiekka valloittaa näitäkin alueita.

Ilmasto on erittäin kuumaa, hikoiluttavaa. Jotkut ovat kärsineet lämpöhalvauksen oireista. Eilen ajoimme vain 20 kilometriä, mutta siihen menikin koko päivä. Ajo oli taas tosi kovaa työntöä ja vetoa. Illalla vielä kiipesimme kallionjyrkänteelle katsomaan maisemaa – yksi ja toinen valitti huonoa oloa.

Tänä aamuna ajoon lähtiessä tuli ensimmäinen tekninen ongelma: kun käänsi rattia, pyörät eivät kääntyneet. Vaikka ajoa oli eilen ollut vain muutama kymmenen kilometriä ja kaikki rikot korjattu, tänään ei ohjaus toiminut. Mekaanikot saivat kuitenkin Sitikan kuntoon ja päästiin matkaan.

Meillä on ollut nyt viisi rengasrikkoa, tasaiseen tahtiin. Tämä uusi, viides rikko oli hauskasti se rengas, joka ensimmäisenä korjattiin. Kaikki renkaat on korjattu, ja näköjään uusi kierros lähtee alusta. Meillä on kaikki hyvin, kaikki ongelmat ovat sellaisia että ne ovat ratkaistavissa. Itsellä on ollut kaikki kunnossa heti kun pääsi Valkeakoskelta pois :)

Nyt pidämme leiriä Ouahigouyassa, erään hotellintapaisen pihamaalla, joka on kuin leirintäalue. Täällä melkein joka paikannimi alkaa “oua”, mikä sen merkitys lienee…
Huomenna alkaa ajo kohti Ouagadougouta, jossa pysähdymme seuraavan kerran. Burkina Fasossa ollaan vain kaksi päivää, sitten ajetaan Beninin rajalle. Siellä alkaa jo viidakkoalue.

- - - - -

Greetings from Burkina

From Djenne we drove the short leg to the Dogon Plateau where we stayed for two days, and familiarized ourselves with the Dogon culture. 300,000 people live there in the houses dug in the cliff. The cliff is 200km wide and 200 – 300m high. The entire face of the cliff is in use. There are three floors in the cliff: the lowest one includes the normal dwellings, the women go to the second floor dwellings when they have their menstruation period, and the deceased are put onto the third floor.
It is essential that this Dogon region is so well preserved, mostly perhaps because it is quite difficult to get in there. The life there is primitive, although the people do have contact with the outside world – through the tourists.

In Dogon, we had a real local, African meal. The Dogons took three goats, hung them in trees by their necks, opened the throats - and dismembered them, quickly, in quarters. Then, preparing the goats for a meal took a long time, about three hours . Real African. The meal included goat in small pieces, a curry-type sauce and potatoes.

It is an enormous have-not life everywhere here. If you are a person who wants to feel the twinge of guilt in your heart, please come to visit here. And yet – they all seem to be so glad. Everyone smiles when meeting us – even the women who carry those big pots upon their head, smile when seeing Sitikkas. – Here in Burkina Faso, fortunately the kids are not as excited about us as they were in Mali – there they were like flies…

It is very hot, makes us sweat. Yesterday we drove only 20km but it took the whole day. It was more pushing and dragging the car than driving. In the evening we climbed up to a cliff to have a look at the landscape. Some people felt bad, they suffered from heat stroke symptoms.

This morning, when starting, we got the first technical problem in the Sitikka-10. When spinning the wheel, the tyres did not move. Yesterday everything had been repaired after the tough 20km drive, but in the morning the steering did not function. The mechanics then did their job and we went on driving.

We have had five tyre punctures altogether. Yesterday the fifth one happened. Every tyre has been repaired, and now it has come round to the beginning again. This was the tyre repaired first .

Things have gone quite well. For me, everything has been just great after I got out from Valkeakoski ☺ All the problems have been solvable.

We are camping now in the yard of a hotel-type building here in Ouahigouya. Tomorrow we shall drive to Ouagadougou. We shall stay in Burkina Faso for two days, then – on to the frontier of Benin…and towards the jungle region.

Vaihteeksi leppeää

Olemme Djennessä, joka on yksi Saharan kuuluisimmista keitaista. Timbuktuun on vain 400 km matkaa. Timbuktussa olisi, kuten sanottu, tosi hienoa päästä käymään, mutta tällä reissulla se jää tekemättä. Sinne on kaikkiaankin yleensä vaikea päästä. Tämä keidas on hyvin stereotyyppinen, kuutionmuotoiset rakennukset ovat mudasta tehtyjä, ja täällä on muunmuassa maailman suurin mudasta tehty rakennus.

Nyt on ollut vain vähän ajoa edelliseen legiin nähden, nyt on huilailtu ja tutustuttu alueeseen. Mauritanian ja Malin välillä ajettiin savannityyppistä aluetta pitkin, hiekkaa ja matalaa ruohoa, ja siinä oli oikeata rallifiilistä. Malin raja oli helppo, aivan toista kuin Mauritanian rajan ylitys. Täällä on selvästi mustan Afrikan rento meininki, poliisejakaan ei juuri näy. Mauritaniassa piti n. joka 20 kilometrin jälkeen pysähtyä näyttämään papereita poliisille, mutta täällä on toisenlaista.

Olimme kaksi yötä Malin pääkaupungissa, siistissä sisämajoituksessa. Tapasin siellä kaksi suomalaista samassa pienessä hotellissa jossa majoituimme. Toisen kaverin laukku näytti niin suomalaisen armeijan laukulta että arvasin alkuperän. Yleensä tapaan hyvin vähän suomalaisia reissuillani, nyt sattui kaksi kohdalle. Vapaapäivänä siellä istuksittiin ja katseltiin kaupunkia.

Maliin tulo oli aikamoinen aikamatka. Täällä eletään ja tehdään töitä kuten tuhat vuotta sitten. Rakennukset on tehty mudasta, ja työvälineet ovat samoja kuin muinoin. Maisema on tundraa ja aavikkoa.
Se on ollut hauskaa, mitten kaikki ihmiset - ja varsinkin lapset - innostuvat CV:istä ihan mahdottomasti, ihan joka paikassa. Jokaisella on iso hymy naamalla kun he näkevät meidät. Lapset etenkin ovat aivan hillittömiä varsinkin kun pysähdytään. Melkein mukavampi on katsella heidän iloaan auton ikkunan takaa kuin pysähdyksissä ☺

Tämä legi on mennyt leppoisammin kuin edelliset. Nytkin olemme ensimmäisten joukossa etapilla, olleet perillä jo noin puoli tuntia. Täällä on vasta kaksi autoa. Me inhotaan pimeää ja ajetaan siksi tarkasti ja mahdollisimman tehokkaasti. Täällä on juuri nyt vielä valoisaa mutta viiden minuutin päästä ihan pilkkopimeää. Tänään meillä oli vain yksi rengasrikko, eli tosi vähän on ollut ongelmia, muilla sitäkin enemmän.

Huomenna on tiedossa jonkin verran ajoa, ja sitten pysähdymme tutustumaan Dogon-kulttuuriin. Se on kuulemma hienoa kulttuuria, en tiedä siitä vielä enempää mutta kuuluu olevan UNESCOn suojelemaa. Viivymme kaksi päivää Dogonissa ja sitten lähdemme Burkina Fasoon.

The Dogon are a group of people living in the central plateau region of Mali, south of the Niger bend near the city of Bandiagara in the Mopti region. They number just under 800,000. The Dogon are best known for their mythology, their mask dances, wooden sculpture and their architecture. The past century has seen significant changes in the social organization, material culture and beliefs of the Dogon, partly because Dogon country is one of Mali's major tourist attractions.

Päivämatkat alkavat lyhetä. En tiedä kuitenkaan ovatko ne sitten helpompia vai vaikeampia - kohta lähestytään suoaluetta ja viidakkoa.

Tämä puhelin on herkkä peli, pitää etsiä välillä pitkään paikkaa josta yhteys onnistuu. Nyt seison taas rakennuksen katolla, ja yhteys on hyvä. Radio Sunin kanssa yhteys ei ole onnistunut eikä varmaan onnistukaan sieltäpäin.
- - - -
Convivial for a change

We are now staying in Djenne, one of the most famous oases in the Sahara. Timbuktu is 400km from here. As said, it would be great to visit Timbuktu, but we cannot go there on this journey. I think it’s a bit difficult to get there in general, too. This oasis is very stereotypical, there are cubical buildings made of mud. The biggest mud building in the world is here.
We have driven only a little compared to prior legs. We have had some rest and familiarized ourselves with the region. Between Mauritania and Mali we drove through a savannah region. That was like a real rally!

The Mali frontier was easy to cross, quite different from the Mauritanian one. It seems that we are now in black Africa where everything is rather freewheeling. In Mauritania, we had to stop every 20km to show our papers to the police. It is quite different here.

We spent two nights in the capital of Mali, in a decent indoor lodging. On our free day we just walked around and sat about here and there. I met two Finns there, too. Normally I very rarely meet Finns on my journeys, but now it happened. I recognised one of them from the Finnish Army bag he had.

It was like going back in time when coming to Mali. The lifestyle, the equipment, buildings… everything is medieval. The landscape is like the tundra or desert.

It has been great to see how high-spirited all the people have been when seeing the Sitikkas. Big big smiles everywhere. Especially the children are even over-enthusiastic about us. It’s nearly nicer to feel their joy through the car window than meeting them.

This leg has been more relaxed than the earlier ones. Now, we are the first Sitikka in the camp again, we arrived half an hour ago. We hate driving in the dark, and we also drive effectively. We had only one blow-out today – so, not many problems. The other teams have more troubles with their cars.

Tomorrow, we will drive for a while and then we stop for two days to explore the Dogon near the city of Bandiagara in the Mopti region. They say that it is a brilliant culture, I don’t yet know about that. The Dogon culture is under UNESCO protection. After two days we will leave for Burkina Faso.

The daily legs seem to get shorter from now on. I don’t know if it will be easier or tougher… We are now getting closer to the swamp and jungle area. We’ll see!

Aika rankkaa…

Kolme rajua ajopäivää on takana - hiekassa, hiekassa ja… hiekassa. Olo on todella uupunut. Autoja on kaivettu hiekasta, nostettu, vedetty ja työnnetty. On katkennut akseleita ja kylkiluita. Nyt olen ymmärtänyt oikein hyvin, miksi sitikoihin piti laittaa teräksiset turvakaaret. Kun joutuu ajamaan pehmeässä hiekassa, on ajettava mahdollisimman lujaa ettei auto uppoaisi, ja sitten kun dyyni yhtäkkiä loppuu, auto lentää ylös vauhdilla ja tiimi mukana.

Meiltä irtosi lokasuoja jossakin matkan varrella, eikä me huomattu sitä. Joku löysi sen ja toimitti perille, se oli rusinana. Sen yli oli ajettu. Se saatiin korjatuksi matkan varrella pienessä pajassa, jossa oli varusteina rautasaha, vasara ja kolvi. Korjaaja teki lokasuojasta niillä vehkeillä ihan uuden.

Eilen oli vielä 3 kilometriä vetoa ja työntöä upottavassa hiekassa, tänään ajettiin kestopäällysteellä. Bensan saamisen kanssa on ollut ongelmia. Mauritaniassa ei ole bensaa tarjolla, ja sitä on etsittävä ja haettava salaisista paikoista. Tienvarren polttoainepumpuissa on vain dieseliä, mutta ei bensaa. Nyt oltiin leirissä pari tuntia ja oli pakko vielä lähteä bensanetsintäreissulle, vaikka olo onkin tosi väsynyt – tietää ajaneensa…

Me yövymme nyt leirillä Kiffan lähellä, n. 20 kilometrin päässä sieltä. Bensanosto on silkkaa salakauppaa. Tiedän jo että bensa on “esans” ranskaksi, sillä saa kyllä jonkinlaista tavaraa ämpärissä kun hakee ja kyselee aikansa. Bensan laatuun ei kannata täällä kyllä kiinnittää mitään huomiota, kunhan jotain esanssia saa niin hyvä on.

Marokkolaiset olivat kaikkialla fantastisia, mutta nämä mauritanialaiset ovat pidättyväisiä - paitsi lapset jotka ovat koko ajan naamalla “bonzuur söör” ja heitä saa ihan hätistellä loitommas. Marokossahan sattui sellainenkin juttu, että unohdin kameran yhteen kahvilaan pöydälle. Huomasin vasta jonkin matkan päästä että kamera oli jäänyt jonnekin. Joku paikallinen oli löytänyt kameran ja ajoi meidän perään vaikka kuinka pitkän matkan tuomaan sen…

Täällä on kuumaa. Tänään oli erityisesti tosi kuumaa, 37° - 38°C:n kieppeillä. Yöt ovat sopivia, n. 20°C. Eilen oli ensimmäinen kerta kun jouduimme ajamaan leiriin pimeässä. Valojen maadoitus meni veke sen lokasuojan mukana, ja meillä oli ainoastaan käsinpideltävä lamppu käytettävissä. Se oli kiinni tupakansytyttimessä ja jotakin sillä valaisi kyllä. Olimme ajaa kamelin päälle - se makoili keskellä tietä pilkkopimeässä. “Kameli!”

On kertakaikkiaan kamalaa ajaa säkkipimeässä.

Meillä ei ole ollut isompia murheita, vain pari irronnutta rengasta ja yksi lokasuoja. Korjauksiin on nyt mennyt 15 euroa, jossa on mukana jo hieman pakoputken hitsaamistakin. Ei ole hölmöilty ja matka on edennyt hyvin. Fiilikset ovat hyvät, vain olo on nyt tosi tosi väsynyt. Trailin ainoa vapaapäivä tulee parin päivän päästä. Voi olla ettei silloin tule omia excursioita oikein tehdyksi. Satelliittiyhteys toimii hyvin näin päin, mutta ei minulle kannata soittaa. En pysty pitämään ajossa puhelimen antennia satelliittia päin jotta yhteys onnistuisi…on sen verran muuta tekemistä.

- - - -
Quite torrid…

Three savage days behind us – driving in sand, sand and…sand. We have pushed, dragged out, trundled the cars. I am absolutely beaten. There are now broken shafts and ribs. Now I totally understand why we needed to install the steel roll cages into the Sitikkas. When you have to drive in soft, sinking sand, you have to drive as fast as you can, and when a dune suddenly comes to an end, the car goes flying up with its team.

We lost one wing when driving somewhere without noticing that at all. Someone found it and brought it back to us – it was like a raisin, it had been run over. We found a little “repair shop” where the man had a hack saw, a hammer and a soldering iron. With this equipment he made the wing as new.

Yesterday, there was still a 3km-drive in the soft sand, today we drove on the pavement. The problem is getting petrol. There are some petrol pumps by the side of the road in Mauritania, but only diesel. We have to ask and try to find petrol some where else, in hidden places. Now, after just camping here a couple of hours, we had to leave to look for petrol. And we are so tired - one knows what it means to drive…

We are camping near Kiffa, about 20km from the village. Buying petrol is a real smuggling trade. I already know that petrol is “essance” in French, and by saying that word you can get some kind of petrol from some hidden places. When you ask hard enough, someone brings you petrol in a bucket. It’s not worthwhile checking the quality of the petrol – if you just get some “essance”, you are happy.

The Moroccans, everywhere we drove, were just fantastic. These people here in Mauritania are more restrained, except the children who are in your face all the time, “bonjour sir” and you need to even drive them away. One thing happened in Morocco. I forgot my camera at a cafe. We had driven some time when I noticed my loss. Well, a local man had found my camera and drove after us to return it!

It’s hot here today. Especially hot, 37° - 38°C. The nights are nice, about 20°C.

Yesterday we had to drive in the dark, for the first time on the tour. It is awful, absolutely awful. The grounding for the lights was lost because the wing had fallen off. We had only one lamp that we had to operate manually. It was connected to the cigarette lighter charger. That was our only source. We nearly drove over a camel that was laying there in the middle of the road. “Camel!”

Really, it is ghastly to drive in the pitch-black.

Things have gone quite well, nevertheless. Just two tires and one lost wing. Repair costs have been €15 and that includes welding the exhaust pipe. We have not fooled about and have proceeded well. The spirit is great, the only feeling is a deep tiredness. In two days time, we will have the only free day of the trail. It might be that I will not make any excursions during that day…

Mauritanian raja ylitetty

Olemme nyt Mauritanian toiseksi suurimmassa kaupungissa, Nouadhiboussa, leirillä. Rajatouhut olivat kuluttavia, niihin meni 4,5 tuntia. Sekä Länsi-Saharasta lähtö että Mauritaniaan tulo olivat tosi haastavia. Rahankeruuta ei kylläkään ollut mutta muuta yleistä sählinkiä riitti. Silti, jos olisimme omalla matkalla, aikaa olisi mennyt varmaan tuplasti enemmän. TT-organisaatio on siitä hyvä että se pystyy hoitamaan raja-asiat hyvin; ranskan kielen taito on aa ja oo ja pitää osata neuvotella. Minä osaan kyllä neuvotella, mutta ranskan taito on hivenen heikko.

…tämä satellittipuhelimesta soittaminen on suunnilleen vaikeinta maailmassa… okei, jatketaan taas…

Viime sunnuntaina kun lähdimme Marokossa edelliseltä leiriltä jatkamaan matkaa, sattui tähän asti dramaattisin tapaus. Aamuviideltä oli säkkipimeää ja pantiin autossa kaikki mahdolliset valot päälle. Sähköpiuhat kuumenivat ajossa niin että auto syttyi palamaan. Ensin tuli savua konepellin alta, ja sitten leimahtivat liekit. Vaahtosammutinta sain opetella käyttämään ensimmäisen kerran elämässäni. Liekit saatiin sammumaan, ja noin tunnin verran touhuttiin uusia kytkentöjä. Seitsemältä olikin sitten jo riittävän valoisaa ajaa. Laturin ja käynnistyksen sähkökytkennät oli tehty hyvin mutta muut hieman löysemmin. Nyt sitten campilla laittelemme valoja parempaan kuosiin.

Marokosta Länsi-Saharan läpi tänne Mauritaniaan oli kammottavan pitkä siirtymä. Kolme päivää ajettiin 1 500 km, koko matka meren rantaa. Maisema pysyi koko ajan yhtä tympeänä, ei mitään eikä ketään missään ja meri samanlainen harmaa koko ajan. Vain kerran nähtiin flamingoja hiekan ja meren välisellä kaistaleella. Muuten oli yhtä ja samaa tasaista maisemaa.
Kaikkein vaikeinta ajo oli Länsi-Saharan ja Mauritanian välisellä 5 kilometrin pätkällä, joka on jotain no-man’s land. Se oli pelkkää pehmeää hiekkaa ilman minkäänlaista tienpohjaa.

Länsi-Sahara on yksi maailman harvimmin asutuista seuduista: keskimäärin maassa asuu vain yksi asukas jokaista neliökilometriä kohden.

Täällä Mauritaniassa maisema on myös hyvin köyhää, ja kaupunkikin on varsin alkukantainen. Meillä on ollut vain vähän ongelmia auton kanssa, toisilla sitäkin enemmän. Kävimme täällä paikallisessa rengasliikkeessä korjauttamassa kaksi rengasta. Se maksoi 1 500 paikallista rahaa (ouguiya), joka Suomen rahassa teki 5 euroa.

Sää on muuttunut nyt ratkaisevasti: vuorilla Marokossa oli kylmää, ja rannikolla päivälämpö ensin 20 – 25°, nyt 35°C. Pilviä ei ole lainkaan, sää on kirkas. Pakottavan kuumaksi ajo ei käynyt Länsi-Saharassakaan, kun ajettiin koko matka meren tuntumassa.
Käsittääkseni koko ryhmä on edelleen koossa. Me tulemme Juhan kanssa edelleen ensimmäisten joukossa leirille, ja nytkin vielä 18 autoa on edelleen Mauritanian rajalla kun me olemme jo perillä. Aika pitkään toiset viipyvät legeillä. Ehkä he kaahaavat ja saavat autonsa rikki ja joutuvat pitämään taukoja. Meillä on tapana ajaa hyvin varovasti maastossa, ja auto pysyy kunnossa. Aikaa ei tuhlata eikä pausseja pidetä. Monilla muilla on ollut paljon ongelmia jousituksen kanssa, ja muitakin teknisiä ongelmia aika lailla.

Kaikki on hyvin, vain tuo sähköongelma säikäytti, muuten kaikki on kunnossa.
Täältä lähdetään kohti oikeata Sahara-Saharaa. Se tietää hiekkaa, hiekkaa ja lisää hiekkaa…3 – 4 päivää ihan vain hiekan yli kulkemista. Missään ei näy mitään, ei ihmisiä eikä eläimiä. Kameleita ei lasketa, sillä nehän ovat kuin porot Lapissa, jonkun kotieläimiä.

Perjantaina soitan ehkä keskeltä silkkaa hiekkaa, ja kokeilen saanko satelliittiyhteyden. Saharan yli kulkee vähemmän satellitteja kuin pohjoisempana.
Afrikan-terveisiä jokaiselle!

- - - - -

The frontier of Mauritania crossed

We are camping now in Nouadhibou, the second biggest town in Mauritania. The border formalities were draining, they took 4.5 hours. Still, if we were independently on this journey, the time would have been double. The French language is absolutely necessary and we don’t speak French. The TT organisation is good at French, and they negotiate with the officers effectively.

… telephoning from this satellite mobile phone is probably one of the hardest things in the world…okay, let’s continue again…

Last Sunday, in Morocco, when we left from the camp for the route again, we had the most dramatic incident so far. Our car burst into flames. It was pitch-black at 5am when starting, and we needed to light every lamp in the car. The electric wires heated up and caused the fire. For the first time in my life I needed the foam fire extinguisher. For about one hour we worked to get the wires and lights to function somehow, and now we are fixing them in the camp.

The drive from Morocco, through the Western Sahara was a ghastly long shift thorugh a plain, foul landscape. We drove 3 days, 1.500km along the coast, and all the time it was just nothing and no-one there, the sea was grey, the landscape was just boring. Only once we saw some flamingos between the sand and the seashore.

When driving in no-man’s land between the Western Sahara and Mauritania, about 5km, it was really tough. The route was just soft, sinking sand, not a sign of firm ground.

Here in Mauritania, the landscape is quite barren and the town of Nouadhibou is very primitive, too. We had our Sitikka's two tyres fixed here at a local tyre dealer. The labour cost 1.500 local money (ouguiya), that is 5 euros. We have had only a few problems with the car, the others have had more.

The weather has changed: in Morocco it was cold in mountains, then in the coast 20 – 25°C, now 35°C. It was not too hot in the Western Sahara either, because we drove along the seashore.

I suppose that the TT group is still together. We always reach the camp among the first teams. Now, there are 18 cars still at the Mauritanian frontier. We wonder how long the other teams can stay on the legs – they maybe drive dangerously and get their car broken. We with Juha normally drive in the terrain very carefully, and do not have any breaks because of fixing the car.

From here we will start towards the real Sahara-Sahara. That is sand, sand and some more sand. We will drive 3 – 4 days in the middle of nothing: no people, no animals, no nothing… we don’t count the camels because they are like the reindeers in Lapland, someone’s domestic animals…

I'll try to contact you again on Friday. Regards to all from Africa!

Rankkaa ajoa Marokossa ja kulttuurielämyksiä keitailla

Kaksi päivää ajettiin Keski-Atlaksella erittäin rankoissa oloissa, 2 500 metrin korkeudessa. Lumen ja mudan sekaisessa maastossa jouduttiin käyttämään kaikki mahdolliset konstit ja työkalut jotta matka edistyi. Autoja työnnettiin, vedettiin ja nostettiin; lapiot ja ajosillat olivat tarpeen. Tosi rankat päivät.


Morocco has the Middle Atlas, High Atlas and Anti Atlas. The High Atlas is the highest, with Toubkal Mountain stretching to 4,165 metres. Anti Atlas does not reach higher than 2531 metres at the most, but still has some of the most rugged landscape. The Middle Atlas reaches 3,350 metres.

Seuraava päivä oli helppoa ajoa Marrakeshiin, jossa myös yövyimme. Kävimme siellä mm. itämaisessa basaarissa ja söimme illallisen katukeittiössä.

Nyt olemme Ait-Ben-Hadoussa, joka on tunnettu hiekkalinnoistaan. Täällä on kuvattu useita elokuvia, esimerkiksi Gladiaattorit on tehty täällä. Meillä on tänään harvinainen hotellimajoitus. Seison nyt täällä hotellin katolla ja tähtään satellittipuhelimen antennilla kohtisuoraan taivasta kohti. Taivas on pilvetön ja näköala hieno.

This traditional mud brick city, which is on the UNESCO Heritage List, has been featured in a number of films, often as Jerusalem.

Pihalla ovat kaikki 25 sitikkaa ja huoltoautot. Pieniä huoltotoimia on tehty, joitakin pikkuongelmia on ollut autojen kanssa. Meidän Kymppi on toiminut kyllä tosi hyvin.

Mieliala on erinomainen, on ollut hienoa ajaa. Meillä on Juhan kanssa sopimus, että kumpikin ajaa tankillisen kerrallaan, sitten vaihdetaan kuskia. Mutta kun on oikein haastelliset maastot, tekee kyllä mieli keskustella että pääsen ajamaan myös kaverin vuorolla. Minullehan kaikkein suurin intohimo on itse ajaminen.

Meillä on yleensä ollut tapana, että kun on päästy etapille, heti syödään. Nyt on hieman tottumista, kun näillä on tapana vielä säätää jotain ihmejuttuja ennen kuin ruvetaan laittamaan ruokaa, sitä pitää odottaa aina ainakin pari tuntia.

Porukka on hyvin koossa. Vain yksi vanhahko mies on joutunut lopettamaan rallinsa terveyssyistä.

Huomenna on taas odotettavissa rankkaa ajoa, kun lähdemme vuorille, nyt High Atlakselle. Ajamme vuorten yli rannikolle yhden päivän ajan, sitten on tiedossa kaksi pitkää ajopäivää Länsi-Saharaa kohti. Mahdollisesti raportoin seuraavan kerran Mauretanian rajalta.

Tämä satelliittipuhelin on hauska peli, ihan kuin matkapuhelimet vuonna 1996. Nämä on kyllä tehty selvästi oikeakätisille. Kun pidin tätä vasemmassa kädessä kun äsken yritin soittaa, ei onnistunut. Nyt pidän tätä oikeassa kädessä ja antenni kohti taivasta – ja hyvin toimii ☺. Kun tutustuin tähän vehkeeseen, oli kuin olisi ollut aikamatkalla. Tämä on ihan samannäköinen ja toimiikin kuin 90-luvun matkapuhelimet. Terveiset kaikille!

- - - - - -
Tough on the road in Morocco

For two days we were driving in very hard circumstances in Middle Atlas, 2.500m high. The soil was just mixed snow and mud, and we had to use all possible means to try to drive on. The cars were pushed, drawn, dug up from the mud… Two days excruciatingly hard.

The next day we had an easy drive towards Marrakesh, where we stayed overnight, too. We visited a souk and had supper in the street kitchen.

Now we are staying in Ait-Ben-Hadou, which is famous for its sand castles. They have filmed many here movies, e.g. The Gladiators. This is our first and only stay in a hotel during the trail. I am standing now on the roof of the hotel and directing the aerial of my satellite mobile phone directly to the sky. The sky is clear and the view great. I see all the Sitikkas as well as the trucks down there.

Everything has gone all right, only one older man has given up the trail because of a health problem during the journey. There have been some small problems with the cars. Our Sitikka 10 has functioned great.
I am in high spirits– it has been so great to drive. As you know, driving is my number 1 passion . Normally we change the driver after the petrol tank empties. But sometimes, when the terrain and conditions are very challenging, I want the driving turn right away…

Normally when we are trailing with Juha, we have supper as soon as we have reached the stage. Now, these people here have some really funny and queer things to do before even starting to make food – we need to wait at least two hours. It takes some effort to get used to.

Tomorrow we will drive back to the mountains, now to High Atlas. It will be as rough as some days ago. We'll drive over the mountains towards the western coast. Then there will be two long-driving days to the Western Sahara.
Perhaps I will report next time from the frontier of Mauritania.
Regards to all!